tiistai 26. helmikuuta 2013

let it snow

Blogimaailma, facebook päivitykset ja hyvänpäivän keskustelut ovat viime aikoina koostuneet yhdestä ja samasta aiheesta: lisääntyneestä auringonvalosta. Kaikki ovat haltioissaan. Paitsi minä.
Satun nimittäin kuulumaan siihen arviolta yhden prosentin luokkaan väestöstä, jonka lempivuodenaika on, ihmeellistä kyllä, talvi.

Pakkasihottumaa ja säästä johtuvia onnettomuuksia lukuunottamatta rakastan kaikkea siinä: pimeää vuodenaikaa, heijastimia, hangesta hohtavaa valoa, auringonsäteitä jääkiteissä. Puuterilunta, pakkaslunta, jopa loskaa. Kaikkein eniten rakastan kuitenkin kerrospukeutumista: neule- ja villatakkeja, untuvatakkeja, lapasia, nahkahanskoja, huiveja, pipoja, säärystimiä, villasukkia, talvisaappaita. Talvipukeutuminen on yksinkertaisesti kivaa. Paljon kivampaa kuin tylsempi kesäpuketuminen, joka koostuu kahdesta tai kolmesta vaatekappaleesta.

Kevään tulo merkitsee talvesta luopumista. Aina yhtä haikeaa, kuin hyvästelisi ystävän ennen pitkää matkaa.
Talvella on yksinkertaisesti kaunista. Kaikki on yksinkertaisesti kauniimpaa, kun sen peittää lumella.





Toivon tähän talveen vielä muutaman valkoisen hetken: kevyen lumisateen, pienen purevan pakkasen, vielä yhden riemastuttavan heijastinlöydön. Yhden pulkkapäivän. Ja jostain vapaahetken, jotta pääsisin kummipoikani kanssa luistelemaan.

kuvat Pinterest.


maanantai 25. helmikuuta 2013

kuppikakkuja ja ystävyysjuttuja

kuva: Katie 
Vietimme viikonloppuna tunteja porukassa, joka on kerääntynyt ympärilleni miltein vahingossa ja toisaalta täysin meistä riippumattomien suunnitelmiemme mukaisesti. 
Yksi kiepsahti elämääni vuosia sitten irc galleriasta suloisella kommentillaan. Voi kuinka siitä kommentista olenkaan kiitollinen, sillä en oikein osaisi kuvitellakkaan elämääni ilman häntä. Siltä varalta, etten sano sitä tarpeeksi selvästi: olet ainoani. Ainoa ystäväni, jonka kanssa voin heittäytyä täysin omaksi itsekseni, vikoineni, hulluine hetkineni, kaikkineni. Kun joku jossain sanoo, "hänen seurassaan voin olla oma itseni", ajattelen aina sinua. ♥ 

Kaksi muuta ovat seurausta siitä riemastuttavasta kenovoittoa muistuttavasta onnenpotkusta, jonka johdosta ne duuniporukan kaks ihaninta tyyppiä taisivatkin olla samaa mieltä sinusta. Ja vaikka duunipaikka on vaihtunut, orastava ystävyys on säilynyt ja jatkanut kehittymistään.

En oikeastaan koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, miten mahtavia ihmisiä ystäväni ovatkaan. Lähes jokainen ystävistäni on ensitapaamisessamme vakuuttanut minut välittömästi siitä faktasta, että tässä on Maailman Makein Tyyppi. Toisinaan pyörittelen itsekseni silmiäni siitä onnesta, että olen kerännyt näitä maailman mahtavimpia tyyppejä ympärilleni niin paljon. Miten ihmeellistä ja ihanaa. 


Piti tulla kertomaan vain näiden kolmen tytön kanssa järkätyistä kuppikakkutalkoista, mutta tulikin tällainen spontaani rakkaudentunnustus ystävilleni. Jokatapauksessa näiden kolmen ihmeellisen olennon kanssa leivoimme Katien johdolla muutamia kuppikakkuja sekä mansikka-limevalkosuklaapraliineja (mika sanahirviö!) . Olen siitä epätyypillinen nainen, etten oikeastaan pidä suklaasta, poislukien valkosuklaa, joten tyydyin fiilistelemään näitä praliineja ja ihmettelemään, miten mikään, mikä sisältää suklaata, suolaa ja valkoviinietikkaa voi maistua kenestäkään hyvältä.. mutta ilmeisesti lopputulos oli kuitenkin valtaväestön makuun taivaallista. Itse tyydyin maistelemaan tuorejuustokuorrutetta ja valkosuklaahippuja, sekä selailemaan kondiittorimme macarons ohjeita ensi kertaa silmällä pitäen. Ja silloin tehdään sitten salmiakkia!




keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Punavuori

Ennen yhteenmuuttoa poikaystävän avomiehen kanssa asustelin parin vuoden ajan yksinäni Punavuoressa. Muistan sydäntä raastavat muuttohetket pois yhteisestä omistusasunnosta silloisen mieheni luota, ensimmäisen itkuisen yöni uudessa kodissani (sohvalla, koska sänkyä oli jäänyt erossa miehelle) ja sen tappavan epätoivon, jonka keskellä lohdutin itseäni: joskus tämäkin hetki on muisto vain. Sen parin vuoden sinkkuilun ajan uskottelin usein itselleni, että sitten vanhana, perheellisenä vaimona voin hymy suupielessä muistella villiä nuoruuttani Punavuoressa. Eikä tarvinnut ihan hirvittävän vanhaksikaan keretä, sillä nyt jo hymyilyttää, kun muistelee kaikkia niiden seinien sisällä koettuja hetkiä. Jokaiset etkot, jatkot ja hengailupäivät, ystävien, poikaystävien, naapurin tytön sekä koiran kanssa. Kummipojan askeleet neljä, viisi ja kuusi taltioituivat  kameralle juuri siellä. Lukemattomia yökyläilyjä. Ensimmäinen kerta, kun nukuin kahdestaan vauvan kanssa. Se hetki, kun shoppailin "uutta elämää" varten uusia vaatteita ja ripustin ne heti avaimet saatuani henkareissaan vielä tyhjään vaatekaappiin. Ensimmäinen lounas alakerran leipomosta. C:n kanssa seinien maalaus keskellä yötä ja vähän sinne päin. Lautalattiat. Yksin juodut humalat. Uudet ihmiset. Aamuyöhön saakka valvominen ystävän kanssa. Vieraspeitot ja -tyynyt, majat olohuoneen lattialla. Niistä oli se kultainen aika tehty.







kuvissa vilahtelee pikkuruinen Enni, ja ne ovat Caritan ottamia, ihan joskus ensimmäisinä viikkoina. Olohuone ei ollut vielä valmis, eikä se koskaan oikein valmiiksi tullutkaan- tämä oli keskeneräisten asioiden koti.

tiistai 19. helmikuuta 2013

ravintolapäivä

Hääräilin viime sunnuntain ravintolapäivässä mukana ystäväni Katien pop up- konditoriossa. Kokemus oli aika ihana, ekan tunnin aikana tuntui, että apua, kukaan ei tule! Ja vähän myöhemmin fiilis oli, että apua, kahvi ei riitä! Kahvi onneksi riitti, mutta allekirjoittaneen varaamat kertakäyttömukit loppuivat kesken ja poikaystävä joutui ostoksille kesken päivää.


Ravintolapäivän henkeen mekin vierailimme oman konditoriomme lähettyviltä löytyvässä ravintolassa, miehet hakivat nälkäisille naisille (okei, okei- vain minulle, kondiittori itse oli raejuustodieetillä.) burgerit muutaman sadan metrin päästä. Kyllä maistui, ja varmasti paremmalta kuin raejuusto, kröhöm. 

Nälkä kasvaa syödessä ja niinpä mekin kehittelimme päivän aikana loistavia visioita seuraavasta ravintolapäivästä. Väläyteltiin lihamukeja, hampurilaisia ja parmesanranskalaisia konditorioherkkujen seuraksi. Yllättävän moni asiakas kaipasi nimittäin "jotain suolaista". Kummallinen maailma, itse olen enemmän jotain makeaa- tyttöjä..

Katie oli tehtaillut ravintolapäivää varten reilut sata annosta herkullisia miniplattereita, johon kuului paahdettu banaanimuffinsi, ruusuinen vadelmatuulihattu sekä aprikoosimacaron.

Kiitos Katie, että saatiin olla mukana!




lauantai 16. helmikuuta 2013

14.2




Siinäpä se. Meidän Hedwig, ystävänpäivän pöllöpostia. Ystävällä omansa - minun nimikirjaimellani varustettuna. Uusin on tietysti aina se hienoin, mutta voi jukra, että rakastan tätä! Koko idea hahmottui aika lyhyellä aikavälillä, alle viikko kerettiin pyöritellä teemaa ja alle vuorokausi tuijotella lopullista kuvaa, paikasta olin epävarma vielä siinä vaiheessa, kun ystävääni tatuoitiin jo. Kokeilin siirtokuvaa kolmeen paikkaan, jalkaan ja molempiin käsiin. Oikea käsivarsi vei voiton ja kerkesin päätöstäni katumaan hetken neulan alla ollessani, mutta valmista kuvaa katsoessani - 
                                                     I DON'T CARE! I LOVE IT! 
Pöllö asuu melko lähellä kyynärtaivetta, joten kaksi kolmasosaa -hihakin peittää sen vielä loistavasti. Riemuvoitto oli myös se, että stockan naistenosaston myyjällä oli iso höyhentatuointi samassa kohdassa. Niin se maailma muuttuu, ja minä sen mukana.

Tatuoinnin suunnitteli (meidän sekavien ja alativaihtuvien ohjeidemme mukaisesti) Liskogallerian Hanne, jonka ihanaa kädenjälkeä ja taitavaa työtä suosittelen koko sydämestäni.






torstai 14. helmikuuta 2013

lähelle on pitkä matka

Ystäväni muutti Lontooseen. Sain eräänä iltana facebook viestin, joka meni kutakuinkin näin:
"ajattelin kertoa, että muutan ensi viikolla Lontooseen". No, ei se nyt ihan puuntakaa tullut eikä aivan yllättäenkään, mutta silti, jotenkin, pikaisesti. Niinpä nousin ylös sunnuntaina aamukuudelta, hain ystäväni seitsemältä ja hengailin kolme varttia Helsinki-Vantaalla. Ja hieman harmistuneena, joskin ystäväni valinnasta ja rohkeudesta onnellisena, ajelin punaisella autollani takas Helsingin puolelle.


Yksi rakkaimmista ystävistäni asui juuri tuhat vuotta Pariisissa, jossa kerkesin käydä sinä aikana kolme kertaa. Näimme näiden vuosian aikana hirmuisen harvoin, mutta peruskoulun penkeillä istutettu ystävyytemme säilyi hyvin välimatkasta huolimatta. Myös lontoolaiseni on asunut jo aiemmin pidempiä aikoja ulkomailla, joten tästä selvitään kyllä.

2007

Ystäviäni on siis asunut maailmalla ennenkin, ja tälläkin hetkellä Ranskan kamaralla kulkee kaksi minulle rakasta suomalaista, yksi lapsuudenystäväni muutti juuri Berliiniin, ja jenkeissä viihtyy suomea paremmin pari ihanaa tyttöstä, mutta joka kerta se on yhtä ihmeellistä.Vaikka nykyään tiiviskin yhteydenpito ulkomaille on helppoa, WhatsApp ei korvaa kahvilan pöydässä käytyä keskustelua.

ensimmäinen ulkomaanreissu,
Rhodos 2005       
Siitä huolimatta ja juuri siksi, taistelen kaikokaipuutani vastaan päivittäin. Haluaisin kutsua hetken Pariisia kodiksi, viettää vuoden amerikassa, lähteä reppureissaamaan Intiaan ja asua Lontoossa kunnes unetkin näkyisivät englanniksi, mutta en vain uskalla. En uskalla jättää suomea, sillä koen, että jokainen maailmalla vietetty hetki on ensisijaisesti pois hetkistäni kotimaassa. Kun olin ensimmäisen kerran 17 vuotiaana kaksi viikkoa kreikassa, tunsin niin hirvittävää koti-ikävää, että yritin vaihtaa lentoni viikkoa aikaisemmaksi. Mutta kun vietin 8 päivää Pariisissa tiesin, että haluan joskus asua siellä pidempään ja oppia kielen. Mieli ja sydän huutaa yhtä aikaa ja sikinsokin tuntemuksiaan. Parasta Tampereellakin on junarata Helsinkiin.

BCN 2009

Kirjoittaja on tatuoinut kotikaupunkinsa iholleen, haaveilee välivuosista ulkomailla, toivoo pääsevänsä pian Lontooseen ja ajaa keväämmällä natonsa Norjaan asumaan.

perjantai 8. helmikuuta 2013

iholla

Kun otin ensimmäisen tatuointini 19 vuotiaana, kaduin sitä kyynelsilmin jo heti samana iltana. Tatuoinnin ottaminen oli ollut haaveissa jo 17 vuotiaasta saakka, mutta pidin vielä täysi-ikäistyttyäni haluamaani kuvaa vuoden päivät jääkaapin ovessa ja pohdin, onko tämä nyt varmasti sellainen, jota jaksan katsella seuraavat 60 vuotta. Kynnys ensimmäiseen pysyvään kuvaan iholla oli sanalla sanoen valtava. Päädyin ottamaan sen malminrinteellä sijaitsevassa Inky Queenissä, sillä luulin jostain syystä, että paikan omistaja Wilma Schlizewski on maamme parhaita tatuointitaitelijoita. Lopputulos oli kuitenkin yksinkertaisesti järkyttävän huono.



Etsin noin vuoden verran oikeaa tatuoijaa, joka toteuttaisi edes jonkinlaisen peitekuvan Wilman tekemän järkytyksen päälle. Kun vihdoin ystäväni suositusten kautta löysin tieni Liskogalleriaan ja pääsin Thérèsen osaaviin käsiin, itkin jälleen illalla kotona- tällä kertaa helpotuksesta. Thérèsen tekemä peitekuva oli uskomattoman hieno ja paransi lopputulosta enemmän, kuin uskalsin ikinä toivoa. 

Onhan tuo lopputulos tänä päivänä jo hieman menettänyt ryhtiään, rajojaan ja alkuperäisen ideansakin. Keijukaiseni näyttää keijulta enää vain kaukaisesti, joten enimmäkseen tuo on niin perinteinen" tramp stamp" kuin olla ja voi. Siksipä aivoni ovat jo muutaman vuoden kehitelleet kuumeisesti sopivaa peitekuvaprojektia.
Projekti toteutetaan, sitten joskus, Liskogalleriassa, johon olen lujista päätöksistäni huolimatta palannut kerran toisensa jälkeen. Jos joku olisi ensimmäisen kerran Liskogalleriassa käydessäni kertonut, että palaan sinne viiden vuoden kuluttua hakemaan kuudetta tatuointiani, en olisi uskonut. Kynnys niiden ottamiseenkin on madaltunut- ensi viikolla koittavaa tatuointiaikaani kerkesin suunnitella vain viikon verran. 

Alla muutama fiiliskuva siitä, minkälaista lopputulosta iholle on tarkoitus piirtyä. Kuvat Pinterest.






kuka arvaa, mistä on kyse? (; 

torstai 7. helmikuuta 2013

GC: Suvi Koponen


Kuka muistaa Suvi Koposen mallikoulun ajoilta? Minä muistan, koska kävin niihin aikoihin, kymmenen vuotta sitten, samaa Tikkurilan suurlukiota Suvin kanssa. Suvi oli pitkä, vähän hontelo tyttö, jolla oli dakine korkealla niskassa ja aina liian lyhyet farkunlahkeet. Kun näin Suvin mallikoulussa, ensimmäinen ajatukseni taisi olla "mitä häh". Nykyään kun kuulen sanan "malli", ensimmäinen mielikuvani on Suvi.





Vaikka Suvi edustaakin itselleni vierasta naisihannetta, eli on keskivertonaiseksi luonnottoman laiha, Suvi on  sitä kauniilla tavalla. Suvi lienee luonnostaan pitkäraajainen ja hento, ja on oppinut mallivuosiensa aikana kantamaan kehonsa enemmän kuin kauniisti. 

Pitkälle on päässyt ujonoloinen tyttö Tikkurilan lukiosta. Joka kerta, kun Suvi saavuttaa jotain uutta, tulee pieni jääkiekon mm kisojen yhteishengen kaltainen euforinen fiilis. Kuten nyt vaikka tästä mielettömästä lyhytelokuvasta, jota uppouduin katsomaan peräti kolme kerta peräkkäin. Suvin kanssa videolla esiintyy True Bloodista tuttu ruotsalainen Alexander Skarsgård, joten melkein suomi-ruotsi maaottelun fiiliksiinhän tässä joutuu väkisinkin.



                      


girl crush
noun
         " the attraction of a heterosexual woman towards another female."

tiistai 5. helmikuuta 2013

sunnuntai

Vietettiin "koko perheen voimin" sunnuntaina muutama hyvä hetki. Onni on veli, joka viihtyy ja osaa olla lasten kanssa. Ja onni on kaksi pientä, tervettä, onnellista lasta, joiden elämään minulla on etuoikeus kuulua ♥






Viikonloppu oli jälleen kerran ihana, täynnä hengailua, läheisiä ja hyvää mieltä. Heräsin sunnuntain vastaisena yönä kello viideltä siihen, että pojista vanhempi kömpi puoliunessa ja mutta päättäväisenä viereeni sohvalle, koska aiemmin illalla oli ollut jotain puhetta kummitädin kainalossa nukkumisesta... ei siinä auttanut muu kuin ryhtyä keskellä yötä avaamaan vuodesohvaa, jotta mahduttiin mukavasti nukkumaan kainalokkain.

Huomenna jatketaan hölmöilyjä samaisen kömpijän kanssa. Viime näkemästä onkin jo kaksi päivää, joten ikävä on kerennyt kasvamaan hirrrrmuisen suureksi.



perjantai 1. helmikuuta 2013

helteinen helmikuu

pahoittelut hiljaisuudesta. tässä on ollut vähän kaikenlaista, henkilökohtaisempaa ja sitten esimerkiksi sellainen pieni ja ärsyttävä ajansyöjä kuin koeviikko. en voi väittää, että jälkimmäisenä mainitusta olisin suoriutunut erityisen hyvin. jotenkuten kai kuitenkin ja jokainen uusi jakso on aina uusi mahdollisuus! sellainenkin alkaa taas pian.

tietokoneen muistikortinlukija ei jostain syystä tunnista kamerani muistikorttia enää eikä asunnosta tunnu löytyvän yhtään usb piuhaa, joten tämän kerran saatte tyytyä pikapostaukseen ilman kuvia. keittiön seinääkään en ole vielä saanut maalattua ja sisustusintokin vähän nuupahti, kun huoneistoon saapui uusi vuode joka kylläkin tuntuu pilven päällä kellumiselta, mutta syö kokonsa puolesta puolet oleskelutilastamme ja tuntuu vievän kaiken hapen huoneesta. ehkä siihen vielä tottuu.

tänään on kuitenkin helmikuu ja se tarkoittaa sitä, että merkkarit palaavat kauppojen hyllyille. niitä täytyy saada jostain heti huomenna!