aldrig nånsin

Olen koko kesän koettanut rakentaa menneen parisuhteeni rippeistä jonkinlaista ystävyyssuhdetta, siinä juurikaan onnistumatta. Syksyllä vihdoin puhuttiin taas samaa kieltä- käytiin vähän yhdessä läpi matematiikkaa, vaihdettiin kuulumisia, tehtiin pari palvelustakin. Kerkesin jo salaa vähän huokaista, me ollaan ihan hyviä tässä - kunnes yhtenä päivänä neljän hengen kaveriporukassa oli kaikki langat yhtäaikaa solmussa ja joku avasi suunsa jostain, mikä on ehkä tapahtunut yli vuosi sitten, mutta mitä en vain jaksa enää ohittaa olankohautuksella. 

Mitä jää jäljelle ystävyydestä, jos välistä on vedetty luottamus ja kunnioitus? Ei yhtään mitään. Vaikka erossa ei ystäviä pitäisi joutua valitsemaan tai jakamaan, niin näin tässä kuitenkin kävi. Eroa enemmän sattuu ystävän menettäminen, mutta minkäs teet. May the bridges I burn light the way. 

Ero on kyllä ollut hirvittävän helppo. Yhtä ainoaa yötä tai iltaa en viettänyt uudessa kodissa itkien tai ikävöiden. Ja vain kerran, ystäväni häissä vastapäätä olevaa tyhjää tuolia tuijottaessani tunsin romahtavani- en ikävästä vaan epäonnistumisen tunteesta. 

Mutta eiköhän tämäkin ero oo nyt käsitelty. Oon juossut sen ulos itsestäni lenkkipoluilla aamukuudelta, oon hikoillut sen kuntosalilla ja vuodattanut sen onnenkyyneleissä, siivonnut sen muuttolaatikoita purkaessa, puhunut sen pikkutunneilla ja polttanut sen nuotiolla vaahtokarkkien mukana. Paska reissu mutta tulipahan tehtyä.